Kirjoittaja
Kuvaus
Rujoa rieskaa
- parempaa päivää!
Sairauden nimi on masennus. Rakkaus on rajua ja jäsentymätöntä. Sekaan on heitetty tukollinen ahdistusta, ujoutta ja yksinäisyyttä.
Tavoite on saada elämä kaikinpuolin järjestykseen.
|
08.09.2008 - 15:24
Olen ollut viimeisen viikon ajan ahdistunut, niin ahdistunut etten muista, koska viimeksi olisin kokenut samanlaista totaalista epätoivoa. Tämä ahdistus syntyy omasta, hyvin puolueellisesta, siis, havainnosta, jonka mukaan en kykene kiinnittymään mihinkään piiriin, jossa on muita ihmisiä, läheisiä tai vieraita. Livun sujuvasti piirien ohitse ja niiden välistä, mutta ehkä on myös omaa syytäni, etten kiinnity mihinkään.
Muistan kokeneeni ulkopuolisuutta jo ennen ala-astetta, tarhaikäisenä. Tuntuu surulliselta myöntää, että olen tuntenut itseni olevan ulkopuolinen niin kauan kuin kykenen muistamaan. Vanhemmistani minut erotti ainoan lapsen halu - tai paremminkin janoava tarve - olla mieliksi, toisinsanottuna olla tuottamatta minkäänlaista vaivaa, sillä olin kuullut vanhempieni useasti pohtivan esim. asuntolainan ikävyyttä, joka pienen lapsen päässä paisui mittaamattoman suureksi huoleksi. Siispä omalla käytökselläni pyrin helpottamaan vanhempieni "huolentäyttämää elämää". Meni melko pitkään, että tajusin asuntolainan olevan vain osa melko tavallista arkipäivää.
Ala-asteella olin kaveri kahden tytön kanssa, muille koin olevani siedettävä - siis sellainen, jonka kanssa voi puhua, jos muita ei ole saatavilla, ja jota ei ole tarvetta kiusata. Siedettävä ja näkymätön, ne ovat päälimmäiset kokemukseni ala-asteen aikaisesta minästäni.
Yläasteella vaihdoin ulkoista identiteettiäni noin parin kuukauden välein. Halu kuulua johonkin muodostui päässäni ehdottomaksi pakoksi, muuten antautuisin taas kuulumattomuudelle. Parhaimmatkin yritykseni kuulua johonkin ryhmään kuitenkin loivat vain lisää ulkopuolisuutta; koin olevani aina jotenkin puolitiehen jäänyt yritys, kyhäelmä, tai liian kauaksi tavoitteesta muodostunut, jolloin erotuin joukosta liikaa, huutomerkin omaisesti.
Lukion alettua hyväksyin sen seikan, etten luultavasti koskaan tuntisi kuuluvani johonkin. Sain jonkin verran kavereita, ystävänkin, mutta ylimäärän, jämäpalan tunne oli silti yhä edelleen läsnä. Yliopistossa ollessani en ole onnistunut muodostamaan sellaisia ihmissuhteita, joissa kokisin olevani haluttua seuraa tms. Pelko siitä, että olen jollain lailla "puolivillainen" tai huono, on jatkuvasti kaikkein hallitsevin tunne, kun olen muiden ihmisten seurassa, myös yliopiston ulkopuolella.
Viime päivien ja viikkojen ahdistustani ei missään nimessä helpota se, etten usko ulkopuolisuuden tunteen koskaan katoavan. Päinvastoin uskon, että tulen aina kokemaan itseni ei-halutuksi, muiden sietämäksi (siis ei toivotuksi missään nimessä) ja ehkä jopa säälin vuoksi mukaanotetuksi. En sääli itseäni tämän vuoksi, vaan ulkopuolisuus on minulle asia, joka vain on, ja tulee varmasti olemaan läsnä hyvin pitkään, ellei jopa koko elämäni ajan.
13.08.2008 - 20:13
Uusi koiranpentu on melkoinen sydämenvaltaaja. Jättimäiset korvat ja tassut - ehkä myös rauhaisan flegmaattinen luonne - ovat saaneet monet heltymään ja haluamaan osallistua pennusta huolehtimiseen.
Haasteelliseksi on koiranpennun kanssa muodostunut se, miten paljon koen oikeudekseni paimentaa T:n lapsia, kun ne ovat pennun ympärillä. En halua, että lapset kokevat olonsa rajoitetuksi omassa kodissaan - kodissa, jossa itse kuitenkin olen vielä melko uusi tulokas, enkä ehkä lasten silmin kovin kiinteä perheenjäsen, vaikka siinä ympäristössä paljon aikaa viettäisinkin. Mutta toisaalta lasten on opittava siihen, että elämässä tulee tilanteita, joissa pitää ottaa muitakin huomioon. Kyse on paljolti järjestelykysymyksistä, uskoisin näin, ja kärsivällisestä toistosta niin lapsille kuin koiranpennullekin.
Pennun myötä tunnen olevani yhä enemmän vanhempieni kanssa muodostuvasta perheestä erillään - siis itsenäisenä minänä, ei niinkään vieraantuneena tms. Ensimmäistä kertaa minulla yksin on vastuu elollisesta olennosta samalla kun se on minun. Minä ja pentu siis muodostamme oman pienen perheyksikön, joka seilaa vanhempieni, oman asuntoni ja T:n asunnon välillä.
Vanhempiani pidän luonnollisesti täysin perheenäni, mutta T:n ja T:n lasten kohdalla tilanne on monimutkaisempi. Pidän T:n lapsista, ja T:n koti on hyvin kauan tuntunut myös minun kodiltani, mutta olen huomannut tuon kodintunnun vaihtelevan voimakkaasti sen mukaan, ovatko T:n lapset läsnä vai eivät; olen pistänyt merkille, että niinä päivinä, kun lapset tulevat T:n hoitoon, olen melko monen tunnin ajan hyvin ahdistunut ja vetäydyn omiin oloihini. Lasten läsnäollessa tunnen myös vähemmän lojaaliutta esim. kotitöitä kohtaan, eli mieleni asettuu enemmän vieras-positioon kuin lähellekään perheenjäsenen asemaa. Oloni ei kuitenkaan yleensä käy sietämättömäksi - sikäli en koe tarpeelliseksi (vielä?) päästä paremmin sisälle ja ymmärtämään ahdistusta.
Huomenna matkustan ensimmäistä kertaa koiranpennun kanssa junassa. Jännittää!
05.08.2008 - 23:38
(Pahoittelen otsikon mahdollista harhaanjohtavuutta.)
Ensimmäisen kerran tänään tuntui musertavalta, kun elämäni nainen jäi juna-asemalle. Näemme toisemme jo torstaina, mutta minulla on silti ikävä ja hukassa oleva tuntu.
Terapia alkoi tänään. Siellä murruin toisen kerran, kun yritin puhua auki tyhjyyden tunnetta, joka johtunee elämän eri alueiden tasapainon puutteesta. Asioiden balanssia kuvaavalla janalla olen huonommassa päässä, vankasti. Pitkin terapiaistuntoa nielin sitkeästi kyyneleet ja nikottelut, koska vielä en ole valmis avaamaan itseäni niin paljoa, että itkisin. Vedet silmissä saa riittää.
Olisin varmaan muserrellut ja murtunut enemmänkin, ellen olisi tavannut Mukavaa Ystävääni. Huomion hajoilemisesta vei myöskin soittorupeama usealle walesinpaimenkoiria myyvälle taholle, ja sunnuntaina haen T:n kanssa Etelä-Suomesta itselleni cardin pennun. Omaa koiraa olen halunnut niin kauan kuin vain pystyn muistamaan, ja nyt se haave käy toteen. Vastuu koirasta ei pelota, vaan tuntuu ainoastaan tuovan elämään sisältöä, piristystä ja jonkinlaista järjestystä - tosin hyvähän näin ennen pentuun tutustumista on sanoa.
Tänään toivoin, että voisin olla minulle läheisille ihmisille hyvä, parempi kuin mitä tunnen olevani nyt.
31.07.2008 - 15:58
Masennusta on ihan varmasti tärkeä hoitaa, mutta lähestyvä terapian alkaminen on alkanut aiheuttaa valtavaa ahdistusta ja epäilystä omasta valmiudesta sitoutua hoitosuhteeseen. Suurin syy siihen löytyy minun ja T:n kaukosuhteesta: nyt, kun T sai töitä, emme taatusti voi nähdä toisiamme yhtä paljon kuin mitä olemme kuluneen vuoden aikana tavanneet.
Olen pohtinut paljon sitä, miksi ylipäätään tarvitsisin tukea asioille, jotka tiedän itsekin, kuten esim. sille, että olen hyvä tyyppi ja pärjään varmasti millä tahansa alueella oikein hyvin. Miksi siitä ja muista asioista pitäisi käydä puhumassa pari kertaa viikossa - miten asioiden puhuminen tällä kertaa olisi millään lailla avuksi?
Loma alkaa olla lopussa. Tämä kesäloma on viimeisen kolmen viikon osalta ollut hyvin lapsitäyteinen, kun T:n lapset ovat olleet T:n hoidossa sen koko kolme viikkoa. Kaksi viikkoa (minulle) vierailla mailla oli jonkinlainen pieni koetinkivi minun ja T:n suhteelle, ensinnäkin sen vuoksi, että minun on hyvin hankalaa viettää pitkiä aikoja muualla kuin kotona, olla koko ajan ns. toisten siivellä, vaikka kuinka yrittäisi noudattaa neuvoa olla kuin kotonaan. Toiseksi, lapset ja vieraat nurkat ovat huonohko yhdistelmä, mikäli haluaa kahdenkeskistä aikaa lasten valvonnasta yms. Mutta me selvisimme - toki pienin nurinoin ja käninöin, mutta kuitenkin!
Omasta mielestäni olen pärjännyt hyvin.
26.07.2008 - 12:09
Etelä-Suomen matkailu on ohi. T:n vanhemmat olivat oikein mukavia, lukuunottamatta joitain satunnaisia ärinöitä, jotka ilmaisivat toivetta minun poissaolostani. Siitä seurasi tietenkin heikko hetki, itsensä silpomista ja muuta yhtä mukavaa. Mieleni on melko mureneva, mikä ei ole minkäänlainen ihmetys, koska masennukseni hoito on ollut viime aikoina vähän niin ja näin; lääkkeitä en ole "muistanut" ottaa säännöllisesti - pääasiallisesti tasaavia iltalääkkeitä. Niin olen sitten ollut hetkessä pahalla tuulella, valmiina tappamaan itseni jos vain uskaltaisin. Välillä inhoan sitä, etten uskalla, mutta toisaalta taas olen siitä kovin iloinen.
Kykyni puhua läheisilleni tunteistani ym. on kutistunut lähes näkymättömiin. Tuntuu, että olen vain vihaa ja ärtymystä täynnä, kylmä ja kova, enkä ollenkaan vuorovaikutuksellinen tai rakentavasti kommunikoiva. Johtuuko se siitä, että en jaksa vaivautua - että olen laiskistunut? Miksi niin? Ehkä siksi, että haluaisin elää sujuvasti, ilman ajattelupysähdyksiä, pitkäaikaisia suvantovaiheita jne. Haluan vain lipua luonnostaan eteenpäin, vaikka ihan hyvin tiedän, että se ei ole tässä vaiheessa mahdollista. Kaikkea saa haluta, kuitenkin, ehkä se vie jollain lailla eteenpäin.
06.07.2008 - 18:47
Terapiatauko on tuntunut pariinkiin otteeseen haastavalta. Olen silmälläpitäen kandiksi valmistumista päättänyt suunnata potentiaaliani kandintyön tekemiseen, mutta mitään näyttöä tuon potentiaalin käytöstä ei ole lukuunottamatta päässä syntyneitä mahdollisia aloituksia. Aloitus on se kohta, jossa koko kandintyö leikkaa kiinni; olen tasan niin fakkiutunut, että aloitus on tehtävä ensin ja sitten vasta jatketaan toisiin osiin. Ankaruus itseäni kohtaan taas ei hyväksy mitä tahansa aloitusta, vaan sen on oltava yhtä aikaa nokkela, asiallinen, johonkin realiteettiin kiinnittyvä jne.
Viime viikkoina olen soutanut ja huovannut tiheää siksakkia ihmisvihan ja itsevihan välillä. Ihmisviha synnyttää minussa toivottomuutta, yksinäisyyttä, pettymystä jne. Sen takana mitä luultavimmin on oma sisäinen ristiriitani; samalla kun pidän itseäni täysin arvottomana olen hyvin ankara sen suhteen, keitä ihmisiä kelpuutan lähipiiriini tai edes sen "porteille". Monta kertaa olen päättänyt kesyyntyä ja olla siten vähemmän ärhäkkä ja enemmän laajakatseinen sekä suvaitseva muita ihmisiä kohtaan, mutta toistaiseksi en tunne onnistuneeni siinä juurikaan. Ehkä jos olisin vähemmän ankara itseäni kohtaan voisin hyväksyä myös muiden huonot puolet tms.
Minun pitäisi oppia ottamaan rennosti silläkin uhalla, että se johtaisi väliaikaiseen, kaoottiseen uudelleenrakennusvaiheeseen, jonka aikana olisi mahdollista omaksua uudenlaisia tapoja elämän sekä ulkopuolella että sisällä tarkkailemiseen ja tuottamiseen.
19.06.2008 - 16:59
Tänään oli viimeinen terapiaistunto ennen terapeutin kesälomaa. Kuusi kertaa ehdin käydä, ja nuo kuusi kertaa riittivät vakuuttamaan, että terapiasta tosiaan voisi tulla jotain - jotain rakentavaa, vaikka. Tämänpäiväisen istunnon lopuksi tosin hävetti, kun kiihdyin melkoisesti puheenaiheen kääntyessä entisiin suhteisiini. Olen täsmälleen samaa mieltä terapeutin kanssa siitä, että myöhemmin varmaan tulemme puhumaan noista suhteista enemmänkin, tai oikeastaan niin, että niistä pitää puhua. Mutta sitten kesäloman jälkeen, elokuussa.
Viime viikkoina olen viettänyt lisää aikaa T:n ja T:n lapsien kanssa. Enää en jännitä ollenkaan noiden lasten näkemistä, sillä ajanvietto ja kommunikointi heidän kanssaan on toiminut mielestäni hyvin. Jotain merkitsevää on tapahtunut sitten niiden ajatusteni, kun mielestäni lasten piirustukset (tai "piirustukset") olivat vain jotain suttua paperilla; nyt mietin, mihin näkyville pistäisin T:n lasten piirtämän kuvan. T on se merkitsevä, vuokseen olen tutkaillut itseäni niin, että olen löytänyt itsestäni lapsista pitävän puolen, mikä taas on tuntunut pelkästään hyvältä. On niin paljon mukavampi olla, kun ei enää syrji "pieniä ihmisiä", vaan tuntee aitoa kiinnostusta heitä kohtaan.
Juhannuksen vietän T:n kanssa vanhempieni luona, kotimaisemissani. On ollut upeaa huomata, miten hyvin vanhempani ovat ottaneet T:n vastaan, ja miten he ottavat T:ä huomioon. Suhde T:n kanssa on parantanut välejäni vanhempiini, vaikka eivät ne välit koskaan erityisen huonot ole olleetkaan. Siitä, kun näkee miten itselle rakkaat ihmiset tulevat keskenään hyvin toimeen, tulee uskomattoman hyvä olo, vaihteeksi elämälle erittäin myönteinen.
Monta matkaa on aluillaan, niiden tuntu on tänään ollut hyvin voimakas.
05.06.2008 - 16:46
Valitsin tämän blogin ulkoasun siksi, että tuota koivikkoa katsellessa minusta tuntuu niin kuin tirkistelisin oman menneen elämäni sisään. Noin neljä vuotta sitten, kun mielestäni voin hyvin ja olin täysin masennusta vailla, vietin monet kevätillat lintuja bongaillessa mm. juuri koivumetsissä.
Olin silloin onnellinen, mutta erillä lailla kuin mitä nyt olen. Silloinkin seurustelin, mutta se oli kovin erilaista kuin mitä seurusteluni on nyt. Kyse ei ollut tasavertaisesta kumppaniudesta, vaan pikemminkin halusta täyttää omat tarpeet käyttäen toista ihmistä rakennusaineena oman elämän raamituksille. Mitä siinä iässä edes voisi tietää raameista, kun on alle kahdenkymmenen?
Olin onnellinen myös siksi, etten uskaltanut toivoa ja tavoitella elämääni sisältöä, eri elementtejä. Myöhemmin olen tajunnut, että myös minulla on oikeus elämään, joka ei mene parin totutun kaavan mukaan päivästä toiseen. Nyt siis tiedän paremmasta, ja haluan sitä myös omaan elämääni.
Pyrin irrottautumaan menneestä onnellisuudesta, joka oli arkaa ja vaatimatonta. En voi sanoa olevani juuri nyt onnellinen, vaan onnellisempi kuin ennen. Tällä hetkellä voin paljon paremmin kuin mitä viime vuosina olen voinut, mutta aina välillä kuitenkin palautan mieleeni viime vuodet ja käyn niitä yksityiskohtaisesti läpi peilatakseni sitä, millaiseksi haluan ja millaiseksi en halua tulla.
03.06.2008 - 19:45
Päivät ilman lääkkeitä menivät loppujen lopuksi siedettävästi, ainoastaan PMS-oireilu sai aikaan muutaman vakavamman ahdistuskohtauksen, simpukkasieluisuuden esilletulon. T:n kärsivällisyys avata kuortani kuitenkin hämmästyttää minua yhä kuten myös se, että mieluummin itse avaudun T:lle kuin jatkan itseeni käpertymistä. Haluan, että tässä suhteessa tunteet voivat kulkeutua puolin toisin, eivätkä vain yhteen suuntaan; minä olen T:n tukena ja T minun ilman, että pyrkisimme päättämään toistemme elämistä ja elämisen tavoista.
Nyt olen myös tavannut T:n lapset. Ennen tapaamista mietitytti, josko tuntisin mustasukkaisuutta tms. T:stä, tulisinko lainkaan toimeen lasten kanssa vähäisen kokemuksen vuoksi, vai mitä kummaa tapahtuisi. Mutta kaikki on mennyt hyvin. Ainoastaan viime lauantaina olin ahdistunut lasten ollessa paikalla, mutta silloinkin ahdistukseni johtui aivan toisista syistä (viime bloggauksessa mainitut lääkkeiden unohtumiset jne.). En ole myöskään tuntenut mustasukkaisuutta, mihin on varmaan vaikuttanut se, että koska olen ottanut lapsiin kontaktia, ovat myös he uskaltaneet lähestyä minua. Mielestäni ajoitus tavata T:n lapset tässä vaiheessa oli erinomaisen onnistunut.
Tänään oli ensimmäinen terapiakertani. Yritin laskea tuskallisia hiljaisten hetkien sekunteja, mutta niitä ei tullut kertaakaan yli neljää, eivätkä ne edes varsinaisesti olleet kiusallisia. Ajatukseni luisti pitkästä aikaa niin paljon ja järjestelmällisesti, että saatoin olla itseeni ja päähäni lähes täysin tyytyväinen. Tunteet tietenkin voivat tulla ja varmaan tulevatkin muuttumaan terapian edetessä, mutta alku tuntuu hyvältä - reilusti paremmalta kuin miltä psykologini kanssa tuntui.
Olen jo kerran tänä iltana käynyt peiton alle makaamaan ikävissäni. Teki kipeää lähteä junalla T:n luota, vaikka on kotonakin toki mukavaa olla.
Kotona. Siis yhdessä niistä kodeista, mitä minulla on, ja yksi niistä on myös T:n luona.
31.05.2008 - 18:53
Olen T:n luona, ja täysin ilman lääkkeitä, tiistaihin asti. Suoraansanottuna vituttaa, että muistini on heikentynyt juuri sen verran viime vuosina, etten muista "lähiasioita", kuten juuri eilen napata vastatäytetty dosetti reppuun mukaan.
Eihän tähän toki kuole, mutta en ole ennen ollut lääkkeittä näin montaa päivää, ja kaiken lisäksi minussa on meneillään pahalaatuinen PMS.
Olen ahdistunut. Tiistaina lähden kotiin, enkä tiedä, milloin taas näen T:n. Voisi ajatella, että onhan tässä koko kesä aikaa viettää aikaa yhdessä, mutta olen kovin pessimistinen. Tämän ahdistuksen pohjalta myös peilaan jälleen tuntojani kaukosuhteen onnistumisesta; pelottaa, että eroahdistukset käyvät yksinkertaisesti liian suuriksi jaksaa, kun minkäänlaista tunteiden tasaantumista ei todellakaan ole ollut huomattavissa, vaan joka kerta on yhtä kipeä. Tuleva tiistai pelottaa jo valmiiksi mielettömän paljon, ja ajoittain suhde tuntuu umpikujalta.
Itsetuntoni on ihan nollissa tänään. En koe olevani tuntemisen tai edes tutustumisen arvoinen ihminen. Minä vain kellun, mutta muut ihmiset muodostavat rinkinsä ja kuvionsa jossain minun piirini ulkopuolella. Minun piirini? Minä, y k s i n.
Ahdistaa, vaikea hengittää. Itse en sitten siedäkään kipua.
|
|
